solidaarisuuslenkkeilyä

Tämä viikko on kulunut niin nenä kiinni kirjoissa, että blogille tai liikunnallekaan ei oikein ole ollut aikaa. Tyhmää, koska heti kun on liikkumatta, energiaa on vähemmän eikä unikaan väsymyksestä huolimatta oikein maistu - herkut taas maistuisivat... Eilen illalla olin niin väsynyt, että jätin kirjat omaan arvoonsa ja otin pari lasia viiniä naapureiden kanssa. Tänään aamulla painuttiin heti herättyä juoksemaan auringonpaisteeseen ja sen jälkeen syötiin herkkuaamiainen. Nyt tuntuu olevan enemmän virtaa noihin tentteihinkin, vaikka ei ne nytkään niin kamalasti houkuttele...

Tässä huomaa heti sen, että tämä projekti sujuu kyllä hyvin, kun vaan on riittävästi aikaa. Pelottaa vähän, että mitä siitä sitten tulee, kun palaa Suomeen. Luulen, että ajaudun melko nopeasti vanhoihin kuvioihin, joissa siis opiskelin ja kävin parhaimmillaan kahdessa työssä ja hoidin lapsia vielä siinä sivussa. Silloin tulee tietysti juostua ympäri kaupunkia hikihatussa eikä siinä paljon ehdi syödäkään, mutta ei se pidemmän päälle ole oikein hyvä tapa elää, niin kuin on huomattu. No, täytyy yrittää juurruttaa nämä hyvät tavat nyt niin syvään, että jaksaa niitä noudattaa sitten vähän kovemmassakin kiireessä.

Sokerihiiri napsi lopulta sen suklaalevyn suihinsa kun esseenkirjoitus alkoi oikein tosissaan tympiä, mutta enempää en ole ostanut enkä aio nyt viikonlopuksi ostaakaan. Ensi viikonloppuna tulee sukulaisia kylään ja silloin tulee varmasti syötyä enemmän herkkuja. Tänään söin aamiaiseksi kuitumuroja, greippiä ja maitorahkaa tuoreilla mansikoilla. Lounaaksi keitin mannapuuroa ja raparperisoppaa ja proteiineja tankkasin kananmunasta ja raejuustosta. Ja nyt olen sopivasti täynnä ja saanut herkutella sallituissa rajoissa, tykkään tästä.

Aamu tosiaan alkoi reippaalla lenkillä naapurintytön kanssa. Oli kivaa käydä juoksemassa kaverin kanssa, ei tehnyt mieli huijata vaan juostiin ihan koko 30 minuuttia lukuunottamatta yhtä hurjaa mäkeä, jonka kiipeäminen oli kyllä kävellenkin aika rankkaa. Itse jaksan yleensä juosta paremmin kaverin kanssa, kunhan se juoksukaveri on suurin piirtein samantasoinen juoksija kuin minä - tai ainakin osaa himmailla tarpeeksi sitten kun itse simahdan. Naapurustossa asuu parikin maratoonaria ja niiden kanssa juostessa minulle tulee aina sellainen olo, että hidastan vaan toisten vauhtia. Suomessa juoksen yleensä yksin tai sitten veljeni kanssa, joka on kyllä kovemmassa kunnossa kuin minä mutta on tosi kannustava ja piiskaava eikä välitä siitä jos joutuu joskus hidastelemaan minun takiani.

Huomenna tulee muuten tasan vuosi siitä, kun juoksin sen ensimmäisen - ja toistaiseksi ainoan - puolimaratonin. Nythän se HCR on parhaillaan käynnissä ja siellä se veikka ja moni kaverikin ahkeroi. Vähän harmittaa kun en tällä kertaa päässyt mukaan, mutta toivottavasti vaikka syksyllä. Pitää vaan tota juoksukuntoa taas vähän kohottaa...

Nyt menen kuitenkin jatkamaan tuota opiskelumaratonia. Odotan innolla milloin se on ohi...