uidaanpas

Tänään aamulla pääsin taas vaa'alle. Lukema oli tismalleen sama kuin viikko sitten, 68,5kg. Viime viikolla tosin kävin vaa'alla joskus neljän jälkeen iltapäivällä, tänään puoli yhdeksän maissa aamulla. On hankalaa, kun vaa'alle pääsee milloin sattuu ja niin satunnaisiin aikoihin - tuloksista on turha vetää liian suuria johtopäätöksiä. Toki luku olisi saanut olla pienempi, mutten aio lannistua. Kyllä se siitä vielä alaspäin lähtee.

Illalla reippailin pienen, noin kymmenen liikkeen lihasjumpan. Ryhdyn kotijumppaamiseen aika ajoin, jaksan jonkun aikaa ja lopetan vaivihkaa. Nyt kun en pääse jumppatunneille, on pakko yrittää piestä itseään jumppaamaan edes vähän kotosalla. Tosin pitää jatkossa yrittää tehdä se vähän aiemmin kuin juuri ennen nukkumaanmenoaikaa. Tänään pääsin vihdoin sinne uimahalliinkin. Sain uitua 300m, kunnes molemmat pohkeet alkoivat krampata niin kovaa, että päätin lähteä kotiin. Edellisestä uimakerrasta on ainakin vuosi aikaa, joten sallin itselleni pehmoisen alun. Täällä kun uimahalleissa ei ole saunojakaan jonne pääsisi lämmittelemään kipeitä jäseniään. Nyt kuitenkin tiedän, miten uimahallissa täällä toimitaan ja ensi kerralla on jo helpompi mennä - niin toivon.

Olin ajatellut, että voisin pääsiäisen kunniaksi vähän herkutella huomenna. Oikeastaan ei kai pitäisi, kun ei tuo painokaan tunnu millään painuvan alaspäin. Eilen pyörittelin kaupassa suklaakonvehtirasiaa kädessäni, mutta 16 isoa konvehtia tuntui ihan liian paljolta. En olisi kuitenkaan malttanut lopettaa kesken... Ehkä menen huomenna jonnekin oikeaan suklaakauppaan ja ostan pari luksuskonvehtia. Perjantaista eteenpäin reilun viikon ajan minulla onkin kylässä useampia vieraita, joten liikkumiselle jää vähän turhan vähän aikaa. Pitää sitten valita kevyen ruoan ravintoloita ainakin.

ei uida sitten

Ihan kuin joku ei haluaisi minun laihtuvan. Tai ainakaan urheilevan. Olin tänään menossa naapuriin uimahalliin - sepä olikin ranskalaiseen tapaan lakossa... Huomenna uusi yritys. Yritän jaksaa tehdä pienen lihasjumpan vielä ennen nukkumaanmenoa ettei jää ihan löysäilyksi tämäkään päivä, vaikka aamulla onkin aikainen herätys.

Tänään laitoin aamiaiseksi rehellistä kaurapuuroa, toivon niin että jaksaisin keittää puuroa useamminkin. Olen maailman huonoin aamupalan syöjä, juon pelkästään kahvia ja parhaina päivinä skippaan vielä lounaankin ja alan syödä vasta neljän-viiden aikaan iltapäivällä. Sitten syönkin koko illan... Yritän ehtiä syömään aamuisin edes muroja tai jukurttia tai jotain ja muistaa ottaa evääksi hedelmiä, mutta aina en jaksa olla niinkään suunnitelmallinen. Pahimpia ruokavirheitäni onkin se, että syön niin kamalan epäsäännöllisesti. Syön myös aika isoja annoksia - tänäänkin söin vähän liikaa koska en raaskinut heittää ruokaa roskiin. Eilen paistetut uunikasvikset eivät olisi enää säilyneet huomiseen ja vaikken olisi tarvinnut yhtään lisää ruokaa, oli viimeinenkin annos syötävä ettei se olisi päätynyt roskikseen.

Laihduttajan ruokavaliota on myös vaikeaa rakentaa ilman eläinkunnan tuotteita. Olin seitsemän vuotta kasvissyöjä; aloitin lihansyönnin pari vuotta sitten uudelleen koska veriarvoni tippuivat niin huonoiksi. En kuitenkaan haluaisi syödä lihaa vaan elää pikemminkin kasvissyöjänä, mutta saadakseen kasvisruokavalioon tarpeeksi proteiinia tulee aikamoinen velho, ahkera kokki ja mielellään vielä rikaskin. Syön paljon kalaa ja kananmunia, mutta siipikarjaa ja nisäkkäitä syön hyvin pitkin hampain. Pitää syödä luomua ja tasapainotella, ehkä tähänkin löytyy mieltä tyydyttävä ratkaisu.

Tässä vielä "sensuroitu" kuva takaapäin. Näiden kuvien katseleminen ei kyllä ole mitenkään helppoa, mutta herättelee sopivasti; siksi tämäkin vielä. Toisaalta tajusin kyllä kuvista, että pidän kovasti tuosta pyöreästä takapuolesta. Saisihan tuokin toki vähän kapeampi olla (varsinkin kun nyt tästä takakulmasta katsoo) mutta erityisesti sivuprofiili miellytti minua kuvissa varsin paljon. Ihanaa löytyy kropastaan myös sellaisia kohtia joista pitää - varsinkin kun ei ole koskaan ollut niihin kovin tyytyväinen. Noista selkämakkaroista en sen sijaan pidä yhtään!



p.s. Eilen tein pohjelihasliikkeitä pukukoppijonossa. Muut jonottavat nostelivat vähän kulmakarvojaan, kun heiluin ylös alas mutta katsoin vain tiukasti eteenpäin ja ajattelin yhtä tiukaksi muuttuvia pakara- ja jalkalihaksia :).

kuvia

Blogia aloittaessani päätin, etten laita kuviani tänne vaan otan niitä vain omaksi "ilokseni" ja motivaattorikseni. Kun se ei tuntunut riittävän, laitetaan ne nyt sitten tännekin. En tosiaan omista tällö hetkellä kokovartalopeiliä, enkä oikeastaan näe itseäni muuta kuin valokuvista tai joskus harvoin pukukopin peilissä. Tekee hyvää katsoa itseään; tällainen en ainakaan haluaisi olla. Peilittä ja nopean painonnousun myötä oma kehonkuvani ei ole ihan kohdallaan - jospa se tästä paremmin paikantuisi. Ja toivottavasti kuvatkin paranevat pian... Kuvien taustalla on epämääräistä kotisotkua, jota en tohkeissani huomannut siivota. Kuvat on siis otettu tänään 29.3.2010.




Selkäpuoleltakin kuvia on, mutta niitä en tunnistussyistä malta tänne laittaa. On sitä kuitenkin silläkin puolella työsarkaa...

Kuten näkyy, olen aika tiimalasin(/päärynän) muotoinen luonnostani, joten minulla ei tule koskaan olemaan kapeaa lantiota vaikka laihtuisin kuinka paljon. Pitkän aikaa lantioni ja reiteni olivat murheenkryynini, mutta nykyään suurin ongelmakohta ja inhotuksen kohteeni on vyötärö ja tuo kasvanut maha. Olen tottunut olemaan litteämahainen, minulla on aina ollut kapea vyötärö ja sain pitkään elellä ilman niitä jenkkakahvojakin. Nyt tilanne on valitettavasti toinen - mutta ei kauaa! Ei näitä katsellessa voi muuta kuin motivoitua. Nyt lähdenkin tästä uimalakin ostoon.

penikkavaivaa

Päätin aloittaa viikon reippaalla juoksulenkillä, mutta päädyinkin nilkuttamaan kotiin muutaman hassun kilometrin jälkeen. Penikat jumahtivat niin kipeiksi, että lopulta kävelykin oli yhtä tuskaa. Sama kävi viime lenkilläkin (torstaina?) joten nyt on syytä pitää taukoa juoksemisesta ja hoitaa penikkalihaksia ihan ajatuksella. Turhauttavaa, mutta tulehtuneilla jaloilla ei kyllä kannata juosta. Ja kyllä sekin turhauttaa, kun lähtee innoissaan lenkille ja kohta joutuu kääntymään itkua pidätellen kotiin.

En ihan tarkkaan tiedä, mistä penikat nyt ovat ärtyneet. Tarvitsisin uudet juoksukengät, vanhat ovat hieman aikansa eläneet eivätkä muutenkaan ihan parhaimman malliset minun jalkaani. Kenkiä ostaessani minulle tehtiin urheilukaupassa kaikenlaisia testejä, joiden perusteella myyjä suositteli kyseisiä kenkiä. Minulla kuitenkin kipeytyy niissä jalkapohjan lihakset kovasti, joten kengät eivät varmaankaan ole ihan oikeanlaiset. Luulen, että jalan asentokin voi muuttua, kun juoksutuntuma löytyy ja siksi kengät voivat kokemattomissa jaloissa tuntua erilaisilta kuin sitten kun juoksukilometrejä alkaa tosissaan kertyä.

Olen myös parina menneenä viikkona kipitellyt jo keväisissä korkokengissä; siitä penikkalihakset ovat ennenkin ärtyneet. Käytän enimmäkseen matalapohjaisia kenkiä ja kun jalka joutuu korkokengässä tavallisesta poikkeavaan asentoon, lihaksetkin rasittuvat eri tavalla. Viime vappuna, juuri ennen ensimmäistä puolimaratoniani, kävi niin ja pelkäsin jo, että koko juoksu jää välistä. Olin laittanut vapputansseihin melkein kymmenen sentin korkokengät jalkaan ja tanssinut koko yön ja vielä kävellyt kotiin. Kaksi päivää sen jälkeen lähdin lenkille ja kilometrin päästä en pystynyt enää edes kävelemään kun lihakset olivat niin jumissa. Seuraavan viikon jännitin kauhulla, parantuvatko lihakset puolimaratoniin mennessä, mutta lopulta levon, tulehduskipulääkkeiden ja jäägeelin avulla olin onneksi lopulta juoksukunnossa. Samaa reseptiä taidan kokeilla nytkin, vaikkei edessä odotakaan mitään suurempaa suoritusta. Viime keväänä kyllä säikähdin tuota tulehdusta aika pahasti, kun en muista että minulla olisi koskaan aktiiviurheiluaikanakaan ollut mitään vastaavaa vaivaa. Kai siinä voi iälläkin tosin olla vaikutusta…

Juoksemisesta on viimeisen reilun vuoden aikana tullut minun lempiliikuntamuotoni, mutta nyt täytyy keksiä jotain tilalle hetkeksi (ja mielellään juoksun rinnalle vakituisemminkin), ettei hyvä treenaustsemppi mene hukkaan. Pyöräilisin mielelläni, mutta minulla ei ole pyörää täällä Ranskassa ja kaupunkipyörällä ei saa varsinaista hikiliikuntaa aikaiseksi. Huomenna olen ajatellut rohkaistua ja mennä uimahalliin täällä ensimmäistä kertaa. En ole mikään kovin hyvä uimari mutta pidän uimisesta. Nyt kyllä kauhistuttaa pukeutua uimapukuun ja mennä kaiken kansan nähtäväksi… Ei kai tässä kuitenkaan muu auta kuin rohkaista mielensä.

p.s. En lopulta syönyt sitä eilistä suklaapullaa vaan se meni parempiin suihin. Söin kuitenkin iltapalalla tarjottua tiramisua... Mutta kohtuudella. Tällä viikolla en aio herkutella, ainakaan ennen viikonloppua.

e-pillerit ja viikonloppuherkkuja

Ällöttää vähän. Söin aamiaiseksi croissantin, ja se pullataikinan maku ja rasvainen kalvo jäivät kielelleni pitkäksi aikaa. En osannut kieltäytyä, kun kotoa ei löytynyt mitään ruokaa ja naapurinpoika tarjosi croissantia ja suklaaleipää. En edes pidä croissanteista - harmittaa etten syönyt vain sitä suklaapullaa, joka nyt tuijottaa minua tumoitsevasti enkä ehkä saa sitä alas koko päivänä. Siitä olisin ainakin nauttinut vähän.

En minä itseäni halua suomia, tavallaan tuntuu hyvältä että ällöttää niin paljon. Niin kuin kehokin tajuaisi, ettei sellainen rasvamöykky tee hyvää. Tekee mieli kaurapuuroa tai jotain. Eilen illalla olin suomalaisjuhlissa, joissa tarjoiltiin karjalanpiirakoita ja marianneja. En voinut vastustaa, kun olin haaveillut niistä jostain syystä koko viikon. Yleensä en kaipaa suomalaista ruokaa, mutta tällä kertaa mielihalut kävivät liian koviksi. Söin vähän Fazerin suklaatakin, muutaman sipsin ja boolia. Niistä en koe samalla lailla huonoa omaatuntoa; Suomi-ruokien naposteleminen hyvässä seurassa oli hauskaa ja siihen oli tavallaan hyvä syy.

Alkoholinkäyttöä en muutenkaan jaksa laskea kovin tarkasti - ehkä pitäisi. En juo mitenkään erityisen paljon, mutta Ranskassa erityisesti viiniä juodaan niin paljon vapautuneemmin kuin Suomessa, ettei sitä tule oikeastaan edes laskettua alkoholiksi. Viini taitaa toki olla paras vaihtoehto, jos alkoholia haluaa juoda, mutta sitä on helppo latkia huomaamattaan lasikaupalla. Yritän olla juomatta alkoholia viikolla ja jättää coctailit ja oluen pois, mutta en kyllä ole asian suhteen mitenkään kovin tiukkapipoinen.

Alkoholissa on se huono puoli, että sitä juotuaan ei oikein voi urheilla, edes seuraavana päivänä. Eilen olin tanssitunnilla, vaikka edellisenä iltana olikin juhlittu läksiäisiä. Siellä harjoiteltiin kuitenkin enemmän tekniikkaa matalalla sykkeellä. Juoksemaan en krapulassa sen sijaan lähde. Yritän tehdällä illalla vähän lihasjumppaa ja muuten ottaa tämän päivän herkuista ja alkoholista toipumiseen. Huomenna sitten!

Valitin äidille siitä, miten vain lihon ja lihon ja se tarjosi vastaukseksi e-pillereiden sivuvaikutuksia. Muuten varmaan ihan pätevä selitys, mutta olen syönyt samanmerkkisiä pillereitä jatkuvasti jo viitisen vuotta - en usko että ne nyt yhtäkkiä alkaisivat lihottaa muutamassa kuukaudessa. Äiti kertoi vielä tarinan tuttavastaan, jota pillerit olivat alkaneet lihottaa vasta ensimmäisen raskauden jälkeen. Huomautin, että lasten myötä naisten hormonitasot ehkä muuttuvat aika radikaalisti. Tilanne ei siis ole ihan sama kuin minulla. Ehdin myös kertoa, etten todellakaan ole raskaana, ennen kuin sitä edes kysyttiin. Tavallaan ihan suloista, että äiti kuitenkin yritti.

Koska minun on niin vaikea päästä vaa'alle, uskaltauduin mittaamaan uudelleen tärkeitä paikkoja mittanauhalla. Olin kauhuissani silloinkin, kun tammikuussa tein ensimmäisiä mittauksia. Nyt sekä vyötärön- että lantionympärys oli vielä kaksi senttimetriä suurempi kuin silloin: vyötärö 69cm ja lantio 107. Rinnanympärys oli pysynyt samassa 84cm:ssä, mutta ei se siis ole ihme kun kaikki t-paidatkin tuntuvat kiristäviltä päällä. Vyötärönympärykseni on kuitenkin 10cm suurempi kuin parhaina aikoina.

Ehkä tarjoan tuon suklaapullan jollekin seuraavalle.

älä lannistu

No, ei tuo 68,5kg niin kovin paljon paremmalta tunnu kuin 69kg, mutta ei se ainakaan ole enemmän. Ja tänään mittasin painon vasta iltapäivällä; viime viikolla taas ihan aamusta. Ei noita siis täysin voi verratakaan. Minulla kun ei ole vaakaa kotona (ja mittanauhakin on hautatunut jonnekin kaapinpohjalle...) vaan käyn vaa'alla silloin kun tilaisuus tulee, yleensä töissä. Satunnaisuudesta johtuen numerot eivät kerro koko totuutta, mutta kyllähän kolme lisäkiloa jo ovat jotain.

Tänään juttelin painoasiasta vanhan ystäväni kanssa. Ystäväni on aina ollut kapealanteinen, mutta pömppömahainen. Minä taas olin nuorena se, jolla oli leveä lantio ja voimakkaat reidet mutta pieni maha. Hän sanoikin: "sulla on aina ollut litteä maha, on varmaan shokki huomata kun se muuttuu". Todellakin! Ja kun se muuttuu "ilman syytä". Minulla kun ei ole lapsiakaan, maha ei siis ole vauvamaha vaan ihan itsekseen siihen tupsahtanut. Tuskailin tänään jo äidilleni puhelimessa sitä, miten vain lihon ja lihon eikä mikään auta. Edelleen tiedän kyllä, että olen syönyt huolimattomasti, mutta niin minä olen tehnyt koko ikäni. Paino varmasti nousee helpommin kun ikää tulee lisää, mutta ei kai sen nyt muutamassa kuukaudessa näin kamalasti pitäisi nousta.

Olisin halunnut mennä lenkille tänäänkin, mutta lopulta pääsin töistä kotiin vasta yhdeksän aikaan illalla, vatsa kurnien ja unihiekkaa silmissä. Ajattelin syödä vähän salaattia ja jättää lenkin suosiolla huomiselle, mutta naapurit tarjosivatkin hevosenlihapihvejä ja ihanaa aito-italialaista pastaa. Pasta kermoineen ja kinkkuineen ei varmasti ollut kevein mahdollinen iltapala, mutta ainakin siitä tuli hyvä mieli. Kai sekin on tärkeää.

69!

Tästä ei koskaan taida tulla kenenkään inspiraatioblogi. Jos löytäisin innostusta jostain edes itselleni...

Kävin viime viikolla pitkästä aikaa vaa'alla. Meinasin käydä itkemään. Vaaka näytii 69kg. En ole ikinä, ikinä painanut niin paljon. Siitä ei ole kovinkaan kauaa, kun suurin painoni ikinä oli ollut 63kg. Vuoden alussa se oli 66kg, miten se voi nyt yhtäkkiä olla vielä kolme kiloa suurempi?

Kuten sanottua, helmikuu meni vähän harakoille. En syönyt terveellisesti, mutta en kyllä sen epäterveellisemmin kuin ennenkään. Mistä ne kolme ylimääräistä kiloa niiden kaikkien muiden ylimääräisten päälle vielä tulivat? Jos uskoisin painoindeksiä, voisin painaa 20 kiloa vähemmän ja olla silti normaalipainoinen. Kuinka ihmeessä tässä kävi näin?

Huomaan, että paino alkaa vaikuttaa mielialaani. En tunne itseäni enää viehättäväksi. Kasvot ovat pyöristyneet ja vatsan päällä on joku omituinen rengas, jota en tunne omakseni. Jotenkin se ei katoa, vaikka kuinka vetäisin vatsaa sisään. Vaatteet ovat liian pieniä ja kehonkuvani on vinksallaan. Ajattelen, että ihmiset pitäisivät minusta enemmän jos olisin laihempi, vaikka se onkin kiero ajatus.

Jos uusista kiloista ei muuta hyvää seuraakaan, niin ainakin into laihtua nousi taas. Olen tehnyt vatsalihaksia ja vähän punnerruksiakin. Käynyt juoksemassa, viime viikolla kaksi tai kolme kertaa ja tänäänkin jo. Lauantaina olin ensin tanssitunnilla ja kävin sen jälkeen vielä lenkillä. Ranskassa on onneksi jo niin lämmintä, että voi juosta sortseissa ja aurinko houkuttelee pukemaan kevyempiä vaatteita - mikä taas houkuttelee näyttämään paremmalta.

Tänään juokseminen sujui hyvin, lenkin jälkeen tuli oikea hyvän olon puuska. Hartiat tulevat kipeiksi kun en osaa pitää käsiä oikein, mutta siihen tottuu kun pääsee taas vauhtiin.

Sanon edelleen, en jaksa tätä enää. Kyllä minusta vielä tulee yhtä taskukokoinen kuin kuuluukin.