todellinen paino

En tiedä, onko hölmöä kirjata ylös painoja, kun sitä ei kuitenkaan pääse mittaamaan erityisen puolueettomasti. Tänään mittasin jälleen painoa, ja sain tulokseksi melkein kilon enemmän kuin perjantaina. Silloin nousin vaa'alle kuitenkin aamulla, tänään vasta alkuillasta syömisten ja juomisten jälkeen jo. Olihan se edelleen vähemmän kuin ensimmäisellä punnituskerralla, mutta silti. No, jospa saisinkin sen ihan oikeasti putoamaan niin, että erot olisivat kiloissa, eivät vain sadoissa grammoissa. Ehkä se sitten heittelystä ja epätarkkuudesta huolimatta lämmittää...

baby steps

Tuntuu, että tekee mieli kirjoittaa tänne vain silloin, kun on purnattavaa ja kun pudotusurakka ärsyttää. Ja tuntuu hölmöltä, että muka nyt on jo purnattavaa ja ärsyttävyyksiä, vaikka ”urakka” on kestänyt vasta vajaat kolme viikkoa; vaikka sen ei ole tarkoitus olla mikään urakka vaan pysyvä elämäntapamuutos ja vaikken ole tähän mennessä nähnyt mitään erityistä vaivaa painon pudottamisen tai elämäntavan muutoksen eteen.

Sitä paitsi, kuten kilot näyttävät, ei pitäisi olla mitään valittamista. Yhdeksässä päivässä paino oli tippunut 1,6kg, mikä ei ole huono tulos – varsinkaan ilman suuria ponnisteluja. Tulosta ei sinänsä voine pitää kovin luotettavana, koska alkupaino on mitattu illalla ja perjantaina taas kävin vaa’alla heti aamusta. Parempi kuitenkin näin kuin jos vaaka olisi näyttänyt entistäkin suurempaa lukemaa.

Löysin mittanauhankin ja mittailin huvikseni tärkeitä paikkoja. Kapea vyötärö on aina ollut lempipaikkojani vartalossani; lantio taas on aina ollut leveä vyötärön vastapainoksi. Sehän ei sinänsä ole mikään huono asia, kapeavyötäröinen ja leveälanteinen nainen kai on jonkin määritelmän mukaan ihanteellisen mallinen; vastikään luin jostain tutkimuksesta, jossa naisten viehättävyyttä oli perusteltu lantio-vyötärö-suhteella. Pidän itsekin naisellisesta mallistani, mutta se ei tarkoita, ettenkö voisi kauttaaltani olla hieman pienempi…

Tämänkertainen mittaus kertoi vyötärönympärykseksi 67cm, mikä ei ole huolestuttavan paljon, mutta enemmän kuin mihin olen tottunut. Lantion mitaksi taas tuli 105cm, eli eroa on melkein 40cm. Se on minulle ihan tyypillistä, parhaimmillaan mitat ovat olleet n. 80–60–vajaa 100. Rinnanympärys näytti nyt olevan 84cm, rintaliivien päältä siis.

Mittasin ensimmäistä kertaa elämässäni myös reiden ja käsivarren ympärysmitat. En tosin tarkkaan muista, mistä kohdalta, joten vaikka mitat toivottavasti tulevaisuudessa vähän pienenevätkin, vertailu ei ole kovin puolueetonta. Hauiksen kohdilta käsivarren ympärysmitaksi tuli n. 30cm. Käsivarteni näyttävät varsin voimakkailta ja olen niihin ihan tyytyväinen, en kaihda hihattomia paitoja tai muitakaan vaatteita niiden takia. Korkeintaan ne saisivat olla hieman kiinteämmät. Ennen olin hyvinkin vahva punnertaja, mutta nykyään kyynärpääni eivät kestä oikein mitään käsilihastreeniä ja siksi käsivarretkaan eivät enää ole ihan niin timmit kuin toivoisin. Enemmän huvitusta herätti reidenympärysmitta, joka oli huimat 62cm – siis vain viisi senttiä kapeampi kuin vyötärönympärys. Pelasin nuorempana monta vuotta jalkapalloa ja se näkyy jalkalihaksissani. Juokseminen on edelleen vahvistanut nimenomaan jalkojen lihaksia, ja nykyään oikeastaan olen ylpeä lihaksikkaista reisistäni. On niissä toki rasvaakin ja sen toivoisin jatkossa kiinteytyvän.

Olen vähän lipsunut herkuttelun puolelle enemmänkin, lähinnä olen syönyt suklaata enemmän kuin oikeasti oli tarkoitus. Leipää en ole syönyt palaakaan ja enimmäkseen olen kokannut kotona keittoja ja salaatteja. Viikonlopun kunniaksi tein kuitenkin lohipastaa ja herkuttelin ystäväni luona leivoksilla, eli millään nollatoleranssilinjalla en tosiaankaan ole. Hyvä asia on se, etten ole ostanut lainkaan herkkuja paria juustopakettia lukuun ottamatta. Ja juustojakin olen syönyt vain salaatin seassa enkä sellaisenaan herkuttelun vuoksi. Viiniä on tullut juotua muutama lasillinen, mutta sitäkin enemmän kohtuudella kuin syksyn aikana.

Tanssitunneilla olen käynyt kahtena edellisenä lauantaina ja opettaja on pitänyt uuden vuoden kunniaksi varsinaisia rääkkitunteja. Toiset jumppatunnit eivät ole vielä alkaneet, mutta niiden sijaan olen tehnyt pitkiä kävelylenkkejä – tai pikemminkin päättänyt kävellä paikasta toiseen – ja käynyt juoksemassa. Ei tämä siis niin katastrofaaliselta oikeasti näytä, kuin kuvittelen. Pienin askelin.

joululahjakonvehdit...

Tänään olen syönyt jo viisi suklaakonvehtia (ja koska olen menossa illalliselle ystäväni luo, pelkään, että tänään tulee herkuteltua vielä lisää). Vaikka jätin aamiais-croissantin väliin (ystäväni söi kolme) ja vaikka söin terveellisen lounaan (itse tehtyä pinaattikeittoa ja salaattia), viiden suklaapalan syöminen tuntuu silti paljon enemmän repsahdukselta kuin viime kirjoituksessa mainitut ranskalaiset kanankoipineen. Ehkä siksi, että voisin hyvin elää vaikka koko elämäni ilman kanankoipia ja vetisiä ranskalaisia, mutta suklaasta en tahtoisi millään luopua.

Söin suklaata, koska väsytti. Koska pitäisi väsymyksestä huolimatta jaksaa opiskella. Koska ihmissuhteet vaivaavat päätä ja siksi olen vähän alakuloisella tuulella. En pidä itseäni tunnesyöjänä, mutta tunnistan nämä tunteet sellaisiksi, joilla olen aina oikeuttanut herkuttelua ja itseni hemmottelua.

Söin suklaata, koska en ehtinyt lähteä lenkille. Haaveilin siitä eilisestä saakka, mutta tulin siihen tulokseen, että aika loppuisi kesken. Illalla on sovittu meno (joka tosin lopulta siirtyi myöhemmäksi) ja söin lounaan myöhään, enkä muka olisi ehtinyt sulatella lounastani, juosta ja käydä suihkussa ennen lähtöä. Sen sijaan olen nukkunut katkonaisia päiväunia, istunut tietokoneella – ja syönyt suklaata. Huoh.

kiireessä on lupa herkutella?

Eilen illalla söin illalliseksi kanankoiven ja ranskalaisia, mikä ei tuntunut kovin hyvältä. Se ei oikeastaan tuntunut repsahdukselta; ei minulla vielä ole sellaista rutiinia, mistä voisin repsahtaa. Muttei minun tehnyt mieli syödä niitä, minun ei tehnyt edes mieli koskea siihen ruokaan, saati laittaa sitä suuhuni. Osan heitinkin roskiin – osittain siksi, etten jaksanut syödä, osittain siksi, että opiskelijakahvila meni kiinni ja meidät heitettiin pihalle, enkä minä ollut niin viisas, että olisin osannut ottaa annoksenloput mukaani – vaikka inhoankin ruoan haaskaamista.

Ranskalaisissa opiskelija- ja kouluruokaloissa ruoka ei todellakaan ole yhtä terveellistä kuin Suomessa. Yliopiston kahvilassa ainoat lounasvaihtoehdot ovat patonki tai ranskalaiset, asuntolallani on viikonloppuisin tarjolla joko kanankoipea ranskalaisten kanssa tai juustohampurilainen ranskalaisten kanssa. Lapset opetetaan leikkikoulusta lähtien syömään ranskalaisia lounaaksi ja jälkiruokaa joka aterian päätteeksi.

Olin kuitenkin kieltäytynyt ystäväni lounaskutsusta jo kahteen kertaan viikonlopun aikana vedoten siihen, että opiskelijaruokalan ruoka on liian epäterveellistä. Aloin jo kuulostaa tylsältä, narisevalta ja tylyltäkin, kun lähetin ystäväni syömään yksin rasvapommejaan. Vielä kun hän vitsaili minulle rasvanpoltosta, kun halusin mennä alakertaan portaita pitkin enkä hissillä, päätin ettei minusta tule sellaista naista, joka ei voi nauttia elämästä lainkaan ja tekee vielä muidenkin olon tukalaksi puhumalla terveistä elämäntavoista taukoamatta. En kuitenkaan halua olla enää se nainenkaan, joka vaientaa niistä kurkku suorana huutavan sisäisen äänensä.

Opiskelijaruokalassa syöminen oli kyllä perusteltua sikäli, että se säästi aikaa kun ei tarvinnut itse alkaa kokata – ja samalla seurustella tuntikausia kämppisten kanssa. On ihanaa syödä yhdessä, mutta jos on kiire, se ei ole kovin toimiva strategia. Kiireellä olen tosin usein ennenkin perustellut huonoja ruokavalintojani ja myös herkutteluani. Ennen annoin itselleni luvan herkutteluun aina, jos minun piti lukea isoon tenttiin tai koulutyöt muuten veivät suuren osan vapaa-ajastani, josta en voinut nauttia muuten kuin syömällä hyvää (ja usein epäterveellistä) ruokaa. Huono puoli siinä on, että herkuttelu jää usein päälle pidemmäksikin aikaa. Eikä itsensä palkitseminen ruoalla ole hyvä asia. Eivätkä sokeriset ja rasvaiset herkut oikeastaan auta jaksamaan tai keskittymään yhtään paremmin.

Palautin tänään yhden ison esseen ja aloin heti iltapäivällä kirjoittaa seuraavaa. Nukuin viime yönä nelisen tuntia ja nytkin valvon tässä tujun kofeiiniannoksen voimalla. Opiskelijaelämä on välillä rankkaa, mutta nyt voin ainakin onnitella itseäni siitä, että eilisen roskaruoka-annoksen ja liian kahvin lisäksi en ole silti sortunut muihin herkkuihin. Söin kyllä viikonloppuna muutaman palan suklaata, mutta se on mielestäni juhlatilaisuudessa ja hyvässä seurassa ihan sallittua – enhän halunnutkaan kieltää itseltäni kaikkea.

Tästä se lähtee.

laihduttamisen pakko

Yksi asia, jota pelkään painonpudotuksessa on se, että siitä katoaa hauskuus. Että elämästä tulee ilotonta kamppailua, etten osaa enää nauttia ruoasta, että liikunnasta tulee pakonomaista. Että ainoat ilonaiheet ovat alaspäin värähtävä vaa’an viisari, kadonneet sentit tai maha, joka ei enää röllötä niin pahasti edes peilikuvan tytöllä.

Pelkästään ruoasta ja ahmimisesta saatu ilo ei varmaan sekään ole aidointa tai ainakaan terveintä iloa, mutta haluaisin silti osata nauttia illallishetkistä ystävien kanssa ilman, että mietin koko ajan miten paljon hiilihydraatteja yhdessä laitetussa pastassa on tai voinko ottaa jälkiruoaksi tarjotun suklaakonvehdin vastaan hyvällä omallatunnolla. Ja jos tuijottaa vain omaan napaansa, se vie kaiken huomion kauniilta silmiltä ja iloiselta hymyltä. Ja koska kyseessä ei ole pikadieetti vaan koko elämän laajuinen muutos, pelkään, että jos laihduttamisesta tulee ilotonta ja nautinnoista kiellettyjä, koko elämästä tulee sellaista.

Haluan elää terveemmin, mutten halua olla ilonpilaaja – en minun enkä muiden. Haluan nauttia juoksemisesta ja tanssitunneista, en mennä sinne väkisin. Kevyet ja terveelliset ruoat voivat ehdottomasti olla maukkaita ja nautittavia, mutten halua syödä niitä siksi, että ne ovat kevyitä vaan siksi, että nautin niistä.

Kokonaisen konvehtirasian ahmiminen ei oikeastaan tuota iloa ja nautintoa vaan pikemminkin pahan ja syyllisen olon. En silti halua kieltää itseltäni kahvin kanssa ja hyvässä seurassa nautittua herkkupalaa vain siksi, että se on kielletty ja rasvainen ja tappava. Haluan päästä eroon muutamista kiloista ja senteistä, en hyvästä elämästä.

Huomaan nyt jo huolehtivani turhista asioista. Voi olla, että se johtuu vain siitä, et nyt urakan aluksi on pakkokin miettiä tarkkaan, mikä ruokavaliossa ja elämäntavoissa on hyvää ja missä olisi parantamisen varaa. Ehkä se pakon tunne menee ohi. Mutta jos ei mene, luulen, että siitä tulee suurin kompastuskiveni tiellä kohti solakampaa olemusta. Pystyn kyllä olemaan ilman pastaa ja suklaatakin, mutten halua että elämästä tulee pelkkää painon ja kiellettyjen asioiden kanssa kamppailua.

alku

Olen 26-vuotias opiskelijatyttö, ja tein saman uudenvuodenlupauksen kuin luultavasti kaikki länsimaiset 13–63-vuotiaat naiset – jälleen kerran. Olen 158 cm pitkä ja edellisen vaa’alla käynnin mukaan painan 66,8 kg. Se ei ole ihan kauheasti, mutta se on kuitenkin liikaa ja kymmenen kiloa enemmän kuin ihannepainoni. Tällä hetkellä painoindeksini on 26,8, joka osoittaa minun olevan lievästi ylipainoinen. Jos painaisin 57 kiloa (joka siis on kaikkien aikojen ihannepainoni), painoindeksini olisi 22,8. En ole kovin painoindeksiuskovainen, se kun ei kerro totuutta ihmisen ruumiinrakenteesta. Painoindeksin mukaan voisin painaa alle 50 kg ja olisin edelleen normaalipainoinen, mutta en usko että olisin siinä vaiheessa enää kovinkaan kauniin tai terveen näköinen. Täytyy silti sanoa, että oli pysäyttävää, kun ensimmäisen kerran tajusin indeksin kivunneen yli normaalipainosta.

Ihannepainoni on jostain syystä aina ollut 57 kg. Olen painanut 57 kg varmaan viimeksi yläasteella, lukioaikoina olin tosin parhaimmillaan alle 60-kiloinen. Niihin aikoihin painoni nousi myös ensimmäisen kerran 63 kiloon, joka tuntui hurjalta. Painoni pysytteli vuosia 60 kilon tietämissä, kunnes se iän ja elintapojen myötä alkoi kivuta ylöspäin. Viimeisen vuoden aikana olen lihonut melkein viisi kiloa ja painan nyt enemmän kuin koskaan. Voivottelin painon nousua koko vuoden; nyt on aika tehdä asialle jotain.

Harrastin nuorempana aktiivisesti urheilua. Pelasin jalkapalloa 18-vuotiaaksi saakka ja huolimatta siitä, kuinka paljon vaaka kulloinkin näytti, olin tuohon aikaan aina solakka ja kiinteä. Olen aina ollut naisellisen muotoinen leveine lantioineni, mutten koskaan tajunnut, kun kaverini valittivat jenkkakahvoista ja pömppömahoista. Minä sain omani vasta opiskeluaikoina.

Parikymppisenä asuin vuoden ulkomailla ja tuon vuoden aikana minulle kasvoi ensi kerran maha. Ihan pieni ja suloinen, mutten koskaan päässyt siitä eroon ja enää se ei olekaan yhtään niin suloinen… Opiskeluaikoina totuin syömään huonosti ensin siksi, ettei minulla ollut varaa terveelliseen ruokaan (enkä alkuaikoina osannut juurikaan laittaa ruokaa) ja sitten siksi, että töiden ja opintojen takia olin aina niin kiireinen ja väsynyt, etten jaksanut miettiä sitä, mitä suuhuni laitoin. En myöskään ehtinyt/viitsinyt enää urheilla samalla lailla kuin nuorena, vaikka kuvittelinkin aina olevani edelleen liikunnallinen ja hyväkuntoinen.

Isäni kuoli sydänkohtaukseen muutama vuosi sitten ja yhtäkkiä rupesin itsekin pelkäämään sairastumista. Verenpaineeni oli pitkään koholla (taitaa olla edelleenkin jonkin verran) ja aloin miettiä, miten voisin parantaa oloani elämäntapojani muuttamalla. Veljeni oli innostunut liikunnasta ja oikein syömisestä jo muutama vuosi aiemmin ja viime keväänä haastoimme toisemme juoksemaan puolimaratonin. Olen aina inhonnut juoksemista, mutta niin vain treenasin kolme kuukautta ja toukokuun alussa juoksin kiukulla koko 21 kilometriä. En päässyt maaliin huippuaikaan, mutta pääsin kuitenkin. Innostuin myös juoksemisesta ja urheilusta muutenkin uudelleen.

Syksyllä muutin opintojeni takia ulkomaille. Vaihto-oppilasvuoden oli tarkoitus olla minulle eräänlainen loma, jonka aikana saisin rauhoittua ja tehdä itseäni kiinnostavia asioita. Laihtuminen ja terveellisten elämäntapojen opettelu tuntui sopivan sen kanssa hyvin yhteen, toisin kuin ranskalaiset vaaleat leivät, halvat viinit ja muut herkut. Herkuttelusta huolimatta ehdin syksyn aikana jo omaksua joitakin hyviä uusia tapoja. Olin aina halunnut aloittaa tanssitunnit, ja täällä vihdoin rohkaisin mieleni ja aloin käydä tanssimassa lauantaisin. Lisäksi käyn perjantaisin fitnes-jumpassa ja koska naapureissani on monta muutakin innokasta juoksijaa, aloin taas käydä säännöllisesti lenkeillä.

Yksi huonoista ruokatavoistani on aina ollut epäsäännöllinen syöminen, mutta Ranskassa siihenkin pulmaan on vihdoin alkanut tulla tolkkua. Asun isossa asuntolassa ja syksyn aikana muodostui tavaksi syödä aina illallista yhdessä, suurin piirtein samaan aikaan joka ilta. Iltasyöminen siis säännöllistyi, mutta todellinen akilleenkantapääni onkin aamiainen. En ole koskaan, ikinä, oppinut syömään kunnon aamiaista. Muistan kun ala-asteaikoina äiti väkisin tunki jotain naminamia suuhuni aamuisin, että saisin edes jotain mahaani ennen kouluun rientämistä. Kun opin juomaan kahvia, korvasin aamiaisen sillä ja niin olen selvinnyt yli kymmenen vuotta. Joskus saatan tosin ottaa kaveriksi muutaman palan suklaata… Helposti käy myös niin, että jos lähden heti aamusta johonkin, saatan iloisesti sivuuttaa lounaankin ja alkaa syödä vasta iltapäivällä neljän korvilla. Illaksi jääkin sitten paljon syötävää. Päivällä kiljuvaa nälkää tuppaan liian usein hiljentämään suklaalla tai muilla vastaavilla herkuilla.

Herkut ovat muutenkin musta kohta ruokavaliossani. Olen aina syönyt kohtuullisen terveellistä ja nykyään hyvin monipuolistakin ruokaa, paljon kasviksia ja vähän rasvaa jne.. Mutta sen lisäksi olen syönyt niin paljon ylimääräistä, että sillä energiamäärällä elättäisi vaivatta toisenkin minun kokoiseni naisen. Suklaa ja juustot ovat pahimmat intohimoni, mutta monet muutkin herkut kyllä maistuvat.

Tavoitteenani on siis opetella pääsemään herkuista eroon, tai opetella syömään niitä kohtuullisesti. En kannata nollatoleranssia missään asioissa, en tässäkään. Se, että syö suklaalevyn päivässä, on kuitenkin kaukana nollasta… Haluaisin myös oppia liikkumaan vieläkin säännöllisemmin ja enemmän. Olin aiemmin kirjakaupassa töissä, ja kun oli kahdeksan tuntia päivässä jaloillaan, juoksi ympäri liikettä ja kanteli siinä sivussa painavia kirjakasoja, arkiliikuntaa tuli ihan huomaamatta. Nyt tammikuussa olen huijannut itseni liikkumaan enemmän niin, etten ostanut kuukausimatkalippua vaan pelkkiä yksittäislippuja, ja koska olen myös päättänyt olla ekonomisempi kuin viime vuonna, innostun helpommin kävelemään paikasta toiseen junien ja metrojen käyttämisen sijaan. Säännöllisen syömisen opetteleminen kuuluu toki myös tavoitteisiini.

En usko ihmedieetteihin enkä todellakaan halua laihtua nälkäkurjeksi. Haluan paremman olon, haluan, että voin katsoa peiliin ilolla ja että mahdun vanhoihin vaatteisiini ja oikeaan vaatekokooni. En omista vaakaa, mutta olen päättänyt punnita itseni silloin, kun vaaka tulee eteen. Keskiviikkoiltana punnitsin itseni hoitolapseni luona, ja silloin sain lukeman 66,8 kg. Minulle riittää, jos se jonkun viikon päästä näyttää vähemmän. En omista kokovartalopeiliäkään, siksi kehonkuvani ei olekaan ihan ajan tasalla. Otin itseäni varten kuvia lähtötilanteesta, mutten aio julkaista niitä täällä. Sokeerasivat tarpeeksi jo omalta koneelta katsottuina. Mittanauhan aion hankkia, kunhan ehdin. Se on aina ollut paras ystäväni painontarkkailussa.

Nyt lähden kävelemään jumppatunnille.