alku

Olen 26-vuotias opiskelijatyttö, ja tein saman uudenvuodenlupauksen kuin luultavasti kaikki länsimaiset 13–63-vuotiaat naiset – jälleen kerran. Olen 158 cm pitkä ja edellisen vaa’alla käynnin mukaan painan 66,8 kg. Se ei ole ihan kauheasti, mutta se on kuitenkin liikaa ja kymmenen kiloa enemmän kuin ihannepainoni. Tällä hetkellä painoindeksini on 26,8, joka osoittaa minun olevan lievästi ylipainoinen. Jos painaisin 57 kiloa (joka siis on kaikkien aikojen ihannepainoni), painoindeksini olisi 22,8. En ole kovin painoindeksiuskovainen, se kun ei kerro totuutta ihmisen ruumiinrakenteesta. Painoindeksin mukaan voisin painaa alle 50 kg ja olisin edelleen normaalipainoinen, mutta en usko että olisin siinä vaiheessa enää kovinkaan kauniin tai terveen näköinen. Täytyy silti sanoa, että oli pysäyttävää, kun ensimmäisen kerran tajusin indeksin kivunneen yli normaalipainosta.

Ihannepainoni on jostain syystä aina ollut 57 kg. Olen painanut 57 kg varmaan viimeksi yläasteella, lukioaikoina olin tosin parhaimmillaan alle 60-kiloinen. Niihin aikoihin painoni nousi myös ensimmäisen kerran 63 kiloon, joka tuntui hurjalta. Painoni pysytteli vuosia 60 kilon tietämissä, kunnes se iän ja elintapojen myötä alkoi kivuta ylöspäin. Viimeisen vuoden aikana olen lihonut melkein viisi kiloa ja painan nyt enemmän kuin koskaan. Voivottelin painon nousua koko vuoden; nyt on aika tehdä asialle jotain.

Harrastin nuorempana aktiivisesti urheilua. Pelasin jalkapalloa 18-vuotiaaksi saakka ja huolimatta siitä, kuinka paljon vaaka kulloinkin näytti, olin tuohon aikaan aina solakka ja kiinteä. Olen aina ollut naisellisen muotoinen leveine lantioineni, mutten koskaan tajunnut, kun kaverini valittivat jenkkakahvoista ja pömppömahoista. Minä sain omani vasta opiskeluaikoina.

Parikymppisenä asuin vuoden ulkomailla ja tuon vuoden aikana minulle kasvoi ensi kerran maha. Ihan pieni ja suloinen, mutten koskaan päässyt siitä eroon ja enää se ei olekaan yhtään niin suloinen… Opiskeluaikoina totuin syömään huonosti ensin siksi, ettei minulla ollut varaa terveelliseen ruokaan (enkä alkuaikoina osannut juurikaan laittaa ruokaa) ja sitten siksi, että töiden ja opintojen takia olin aina niin kiireinen ja väsynyt, etten jaksanut miettiä sitä, mitä suuhuni laitoin. En myöskään ehtinyt/viitsinyt enää urheilla samalla lailla kuin nuorena, vaikka kuvittelinkin aina olevani edelleen liikunnallinen ja hyväkuntoinen.

Isäni kuoli sydänkohtaukseen muutama vuosi sitten ja yhtäkkiä rupesin itsekin pelkäämään sairastumista. Verenpaineeni oli pitkään koholla (taitaa olla edelleenkin jonkin verran) ja aloin miettiä, miten voisin parantaa oloani elämäntapojani muuttamalla. Veljeni oli innostunut liikunnasta ja oikein syömisestä jo muutama vuosi aiemmin ja viime keväänä haastoimme toisemme juoksemaan puolimaratonin. Olen aina inhonnut juoksemista, mutta niin vain treenasin kolme kuukautta ja toukokuun alussa juoksin kiukulla koko 21 kilometriä. En päässyt maaliin huippuaikaan, mutta pääsin kuitenkin. Innostuin myös juoksemisesta ja urheilusta muutenkin uudelleen.

Syksyllä muutin opintojeni takia ulkomaille. Vaihto-oppilasvuoden oli tarkoitus olla minulle eräänlainen loma, jonka aikana saisin rauhoittua ja tehdä itseäni kiinnostavia asioita. Laihtuminen ja terveellisten elämäntapojen opettelu tuntui sopivan sen kanssa hyvin yhteen, toisin kuin ranskalaiset vaaleat leivät, halvat viinit ja muut herkut. Herkuttelusta huolimatta ehdin syksyn aikana jo omaksua joitakin hyviä uusia tapoja. Olin aina halunnut aloittaa tanssitunnit, ja täällä vihdoin rohkaisin mieleni ja aloin käydä tanssimassa lauantaisin. Lisäksi käyn perjantaisin fitnes-jumpassa ja koska naapureissani on monta muutakin innokasta juoksijaa, aloin taas käydä säännöllisesti lenkeillä.

Yksi huonoista ruokatavoistani on aina ollut epäsäännöllinen syöminen, mutta Ranskassa siihenkin pulmaan on vihdoin alkanut tulla tolkkua. Asun isossa asuntolassa ja syksyn aikana muodostui tavaksi syödä aina illallista yhdessä, suurin piirtein samaan aikaan joka ilta. Iltasyöminen siis säännöllistyi, mutta todellinen akilleenkantapääni onkin aamiainen. En ole koskaan, ikinä, oppinut syömään kunnon aamiaista. Muistan kun ala-asteaikoina äiti väkisin tunki jotain naminamia suuhuni aamuisin, että saisin edes jotain mahaani ennen kouluun rientämistä. Kun opin juomaan kahvia, korvasin aamiaisen sillä ja niin olen selvinnyt yli kymmenen vuotta. Joskus saatan tosin ottaa kaveriksi muutaman palan suklaata… Helposti käy myös niin, että jos lähden heti aamusta johonkin, saatan iloisesti sivuuttaa lounaankin ja alkaa syödä vasta iltapäivällä neljän korvilla. Illaksi jääkin sitten paljon syötävää. Päivällä kiljuvaa nälkää tuppaan liian usein hiljentämään suklaalla tai muilla vastaavilla herkuilla.

Herkut ovat muutenkin musta kohta ruokavaliossani. Olen aina syönyt kohtuullisen terveellistä ja nykyään hyvin monipuolistakin ruokaa, paljon kasviksia ja vähän rasvaa jne.. Mutta sen lisäksi olen syönyt niin paljon ylimääräistä, että sillä energiamäärällä elättäisi vaivatta toisenkin minun kokoiseni naisen. Suklaa ja juustot ovat pahimmat intohimoni, mutta monet muutkin herkut kyllä maistuvat.

Tavoitteenani on siis opetella pääsemään herkuista eroon, tai opetella syömään niitä kohtuullisesti. En kannata nollatoleranssia missään asioissa, en tässäkään. Se, että syö suklaalevyn päivässä, on kuitenkin kaukana nollasta… Haluaisin myös oppia liikkumaan vieläkin säännöllisemmin ja enemmän. Olin aiemmin kirjakaupassa töissä, ja kun oli kahdeksan tuntia päivässä jaloillaan, juoksi ympäri liikettä ja kanteli siinä sivussa painavia kirjakasoja, arkiliikuntaa tuli ihan huomaamatta. Nyt tammikuussa olen huijannut itseni liikkumaan enemmän niin, etten ostanut kuukausimatkalippua vaan pelkkiä yksittäislippuja, ja koska olen myös päättänyt olla ekonomisempi kuin viime vuonna, innostun helpommin kävelemään paikasta toiseen junien ja metrojen käyttämisen sijaan. Säännöllisen syömisen opetteleminen kuuluu toki myös tavoitteisiini.

En usko ihmedieetteihin enkä todellakaan halua laihtua nälkäkurjeksi. Haluan paremman olon, haluan, että voin katsoa peiliin ilolla ja että mahdun vanhoihin vaatteisiini ja oikeaan vaatekokooni. En omista vaakaa, mutta olen päättänyt punnita itseni silloin, kun vaaka tulee eteen. Keskiviikkoiltana punnitsin itseni hoitolapseni luona, ja silloin sain lukeman 66,8 kg. Minulle riittää, jos se jonkun viikon päästä näyttää vähemmän. En omista kokovartalopeiliäkään, siksi kehonkuvani ei olekaan ihan ajan tasalla. Otin itseäni varten kuvia lähtötilanteesta, mutten aio julkaista niitä täällä. Sokeerasivat tarpeeksi jo omalta koneelta katsottuina. Mittanauhan aion hankkia, kunhan ehdin. Se on aina ollut paras ystäväni painontarkkailussa.

Nyt lähden kävelemään jumppatunnille.