kiireessä on lupa herkutella?

Eilen illalla söin illalliseksi kanankoiven ja ranskalaisia, mikä ei tuntunut kovin hyvältä. Se ei oikeastaan tuntunut repsahdukselta; ei minulla vielä ole sellaista rutiinia, mistä voisin repsahtaa. Muttei minun tehnyt mieli syödä niitä, minun ei tehnyt edes mieli koskea siihen ruokaan, saati laittaa sitä suuhuni. Osan heitinkin roskiin – osittain siksi, etten jaksanut syödä, osittain siksi, että opiskelijakahvila meni kiinni ja meidät heitettiin pihalle, enkä minä ollut niin viisas, että olisin osannut ottaa annoksenloput mukaani – vaikka inhoankin ruoan haaskaamista.

Ranskalaisissa opiskelija- ja kouluruokaloissa ruoka ei todellakaan ole yhtä terveellistä kuin Suomessa. Yliopiston kahvilassa ainoat lounasvaihtoehdot ovat patonki tai ranskalaiset, asuntolallani on viikonloppuisin tarjolla joko kanankoipea ranskalaisten kanssa tai juustohampurilainen ranskalaisten kanssa. Lapset opetetaan leikkikoulusta lähtien syömään ranskalaisia lounaaksi ja jälkiruokaa joka aterian päätteeksi.

Olin kuitenkin kieltäytynyt ystäväni lounaskutsusta jo kahteen kertaan viikonlopun aikana vedoten siihen, että opiskelijaruokalan ruoka on liian epäterveellistä. Aloin jo kuulostaa tylsältä, narisevalta ja tylyltäkin, kun lähetin ystäväni syömään yksin rasvapommejaan. Vielä kun hän vitsaili minulle rasvanpoltosta, kun halusin mennä alakertaan portaita pitkin enkä hissillä, päätin ettei minusta tule sellaista naista, joka ei voi nauttia elämästä lainkaan ja tekee vielä muidenkin olon tukalaksi puhumalla terveistä elämäntavoista taukoamatta. En kuitenkaan halua olla enää se nainenkaan, joka vaientaa niistä kurkku suorana huutavan sisäisen äänensä.

Opiskelijaruokalassa syöminen oli kyllä perusteltua sikäli, että se säästi aikaa kun ei tarvinnut itse alkaa kokata – ja samalla seurustella tuntikausia kämppisten kanssa. On ihanaa syödä yhdessä, mutta jos on kiire, se ei ole kovin toimiva strategia. Kiireellä olen tosin usein ennenkin perustellut huonoja ruokavalintojani ja myös herkutteluani. Ennen annoin itselleni luvan herkutteluun aina, jos minun piti lukea isoon tenttiin tai koulutyöt muuten veivät suuren osan vapaa-ajastani, josta en voinut nauttia muuten kuin syömällä hyvää (ja usein epäterveellistä) ruokaa. Huono puoli siinä on, että herkuttelu jää usein päälle pidemmäksikin aikaa. Eikä itsensä palkitseminen ruoalla ole hyvä asia. Eivätkä sokeriset ja rasvaiset herkut oikeastaan auta jaksamaan tai keskittymään yhtään paremmin.

Palautin tänään yhden ison esseen ja aloin heti iltapäivällä kirjoittaa seuraavaa. Nukuin viime yönä nelisen tuntia ja nytkin valvon tässä tujun kofeiiniannoksen voimalla. Opiskelijaelämä on välillä rankkaa, mutta nyt voin ainakin onnitella itseäni siitä, että eilisen roskaruoka-annoksen ja liian kahvin lisäksi en ole silti sortunut muihin herkkuihin. Söin kyllä viikonloppuna muutaman palan suklaata, mutta se on mielestäni juhlatilaisuudessa ja hyvässä seurassa ihan sallittua – enhän halunnutkaan kieltää itseltäni kaikkea.

Tästä se lähtee.